Pitää olla kiitollinen siitä, mitä on. Mutta entä kun haluaa samaa, kuin kaverit?
Äitiys on tuonut elämään paljon upeita asioita, mutta se on tuonut jännän näkökulman myös sosiaalisiin suhteisiin. Ja piikittelevän kateuden. Myönnän sen. Olen vähintäänkin limenvihreä todella monelle ystävälleni, jolla on lapsia. Ja syy on tukiverkot.
Lähes kaikilla ystävilläni on lapsien mummi tai ukki lähellä auttamassa, kun lapset sairastavat tai yllättävä työkeikka osuu toisen työmatkan kanssa samaan rakoon. Tai vanhemmat haluavat mennä johonkin iltamenoon yhdessä. Lapset saattavat olla useita kertoja vuodessa yökylässä - jopa useita kertoja kuussa, god forbid! Kun lapsi on selvinnyt oksutaudista ja vanhemmat yökkäävät kilpaa vessassa - isovanhemmat tulevat apuun ja ottavat lapsen koko päiväksi luokseen.
Joka kerta, kun kuulen tällaisia lauseita tai pahimmillaan valitusta siitä, miten ei moneen viikkoon ole ollut miehen kanssa yhteistä "lapsivapaata", hakkaan mielessäni varvasta seinään. Nuppineula kynnen alla. Meillä "aktiivisesti osallistuvia" isovanhempia on yksi - 500km päässä.
Toinen on pihapiiri. Parilla ystävälläni on aivan mieletön onni, että tuntevat pihapiirinsä ihmiset. Ja että noilla ihmisillä sattuu olemaan saman ikäisiä lapsia. Tuntuu aivan satumaiselta se, että voisi lapsen vaikka jättää hetkeksi naapuriin, jos tarvitsee itse esimerkiksi hoitaa joku erikoisen tärkeä asia. Tai että pihalla olisi joku tuttu ihminen, jolle saisi sanoa, että on ollut ihan kaamea päivä ja lapsi ei nuku ja pää hajoaa.
Antaisin pikkusormeni tällaisesta tukiverkosta. Vaikka molemmat pikkurillit.
Okei, no ehkä vaan toisen ;)
Myös vauvavuoden tuomaa yksinäisyyttä ja ylimääräisten käsiparien tarvetta tämmöiset tukiverkot auttaisivat valtavasti. Se, että olisi pihapiirissä tuttuja ihmisiä, että olisi edes joku isovanhempi lähellä. Tai sisko tai veli, joka auttaisi pyytämättä. Jos meillä olisi onni nauttia tämmöisistä elämän eduista, olen lähes varma, että meille olisi tullut toinen lapsi. Onkin hivenen surullista ja tuntuu epäreilulta, että joillain elämä on tässä mielessä helpompaa.
Toki minulla on ystäviä ja luojalle kiitos niistä! Myös äitini on aina puhelimen päässä ja hätätilanteessa valmis hyppäämään junaan lyhyelläkin varoitusajalla. Suuri onni on viime syksynä Helsinkiin muuttanut kummitäti. Samaan hengenvetoon kiitollisuus siitä, että meillä on lapsi. Ja että minulla on upea aviomies. Ja terveys kaikilla.
Ehkä eniten varpaaseen sattuukin se, että suurin osa näistä etuoikeutetuista ihmisistä ei tajua, kuinka onnekkaita he ovat. Ja kuinka paljon elämä muuttuisi, jos nuo tukiverkot repäistäisiin pois. Ja että se tila - se on meille sitä arkea.
Bloggaaminen on ihana harrastus. Se ei kuitenkaan ole niin suoraviivaista, kuin miltä se ulospäin näyttää. Kirjoitin aiemmin blogia, jossa kerroin paljon avoimemmin vauvavuoden haasteista. Toki sielläkin jonkinlainen sensuuri oli. Sainkin paljon kiitosta siitä, että kirjoitan "aidon tuntuista" blogia, jossa uskalletaan sanoa, että välillä *tuttaa. Nyt olen tullut vielä varovaisemmaksi. Tiedän, että blogiini eksyvät työkaverit, tuntemattomat ihmiset ja ehkä joskus tulevaisuudessa Nopsunkin kaverit.
Samaan aikaan haluaisin taistella sitä vastaan, että blogeissa ihmisten (myös äitien) elämä näyttää valkoisen täydelliseltä, johon ei paljon ahdistukset ja murheet kuulu. Siksi kirjoitin tämän postauksen. Tietynlainen yksinäisyys on meidän perheen (etenkin minun) kipukohta.
Katsotaanhan uskallanko koskaan julkaista tätä tekstiä :)
